Olimme mieheni kanssa naimisissa 34 vuotta ennen kuin hän kuoli syöpään. Meillä on kaksi yhteistä aikuista lasta. Vanhimmalla pojalla oli vaikeuksia jatkaa elämässään isänsä kuoleman jälkeen. Jokainen tarvitsee tietysti aikaa surua varten, mutta vuosia kului eikä hän kyennyt jatkamaan omaa elämäänsä. Hän alkoi kääntyä yhä enemmän alkoholiin paetakseen todellisuutta. Juominen tuli niin suureksi osaksi hänen jokapäiväistä elämäänsä, että hän ei enää pystynyt hoitamaan työnsä. Hän sai potkut ja tämä johti siihen, että hän alkoholisoitui entistä enemmän. Hän tuli usein luokseni ja pyysi minulta rahaa. Tai hän ei pyytänyt, hän vaati minulta rahaa. Hän huusi ja käyttäytyi uhkaavasti. Hän voisi psyykkisesti huonosti ja alkoholi lievitti ahdistusta, niin hän sanoi. Minulla oli vain pieni eläke, mutta usein päädyin antamaan hänelle rahaa, jotta hän jättäisi minut rauhaan. Hän tarvitsi rahaa riippuvuutensa rahoittamiseen. Joskus sanoin ei, mutta sitten hänestä tuli aggressiivinen ja uhkaava, joten usein annoin periksi. Olin häpeissäni siitä, miten oma lapseni käyttäytyi ja miten hän kohteli minua, joten en kertonut kenellekään tilanteestamme. Poika otettiin vieroitusklinikalle ja minä maksoin myös nämä kulut. Nyt jälkikäteen olen ymmärtänyt, etten auttanut häntä vaan mahdollistin hänen riippuvuutensa. Olen myös ymmärtänyt, että lopulta teet kaiken omien lastesi hyväksi. Minusta tuli sokea omille teoilleni, koska halusin niin suojella lastani.